Kylläpä vilahti vuosi ohi aivan siivillä! Nyt sitten mietin kuumeisesti, mitä tästä vuodesta sanoisi, kertoisi? Mitä mieleen jäänyttä haluaisin jakaa muiden kanssa? Opinko jotain, tanssista, elämästä, itsestäni tai jostain muusta? Mitä tämä vuosi minulle antoi?

Aivan vuoden alusta en muista mitään äärettömän merkittävää, paitsi Piikkiön tanssileirin, jossa kokeilin erään tutun herran kanssa roolien vaihtoa päittäin :). Kasvattava ja opettavainen kokemus varmasti kummallekin osapuolelle.. ei se ole aivan niin helppoa hypätä seuraajan roolista viejän rooliin tai toisinpäin. Vaikka teoriassa tietäisikin miten sen pitää mennä.. käytäntöön sovittaminen ei aina suju ihan niin yksinkertaisesti. Hetken verran siinä tuntee omistavansa taas kaksi vasenta jalkaa (tosin se tunne tulee toisinaan silloinkin, kun on aivan siinä roolissa mihin normaalistikin kuuluu). Leiri oli siis antoisa ja hyvä kokemus, arjesta irtautumista.

Seuraava mieleen painuva episodi onkin jo keväältä, taisipa olla Riutanharjun aivan avajaisista? Pömpelin ympärillä opastin minua hakenutta herraa foksin saloihin.. musiikki tosin oli tangoa, mutta joka tapauksessa foksia opetin. Kärsivällisyyteni on sittemmin palkittu, kyseistä herraa puri lavatanssikärpänen pahemman kerran ja hänen tanssillinen kehityksensä kuluneen vuoden aikana on ollut lähes huikeaa! Lähtötilanteessa siis edes perusaskeleesta ei ollut hajuakaan ja nyt sujuvat kuviotkin jo kuin vettä vaan. Tapaus siis ei ollut erityisen mieleenpainuva alkujaan.. mutta se osoittautui vuoden kuluessa yllättävän merkitykselliseksi, kun sai seurata miten nopeasti voi jonkun tanssitaito lähteä kehittymään, kun on yritystä ja hyvä rytmitaju. Jollain tavalla koen hassua ylpeyttä ja mielihyvää siitä, että hän löysi tämän harrastuksen, jolle minä kolme vuotta sitten myin sydämeni.

Toinen kevään merkkitapaus olivat kohdallani Kukonhiekan lavatanssikilpailut, ehdottomasti yksi vuoden mieleen painuvimmista kokemuksista. Parin kanssa valmistauduimme edellisen viikonlopun tanssimalla Hämeenlinnan leirillä ja lisäksi iltatansseja lavoilla. Opetus leirillä oli ainakin superkonkaritasolla aivan ensiluokkaista, koin pitkästä aikaa useammankin ahaa! –elämyksen leirin aikana. Itse kisat olivat huikean hauska kokemus, jännittää ei edes muistanut, kun tanssimisen riemu vei mennessään. Tulosten puolesta emme kärkikaartia toki olleet, mutta ainakin omasta puolestani olin tyytyväinen. Edelleen vannon henkeen ja vereen, vaikka joku muu jotain muuta väittäisikin, että lavatanssikilpailut eivät ole mitään veren maku suussa vääntämistä, tai raakaa kamppailua, vaan lämminhenkistä kisailua, hauskanpitoa ja huvia. Koin kuuluvani joukkoon ja nautin kisapäivästä täysin sydämin!

Kesälavojen avautumista odoteltiin hartaasti ja kesän tanssikausi olikin huomattavasti vilkkaampi kuin talven ja kevään. Tanssiharrastukseen lämpöiset kesäillat tuovat aivan oman mausteensa, tunnelmansa. Kolmilammilla loppukesän hämärtyvässä illassa, lammikon pinnan tyyni vesi ja kauas parkkipaikalle kaikuva tanssimusiikki.. sitä tunnelmaa et saa ostettua mistään kaupasta, et voi kokea missään muualla kuin kesälavoilla! Mitään suurempaa tanssikiertuetta en tällekään kesälle tehnyt, ihan tutuissa maisemissa viihdyin, nyt jo tutuksi käyneiden tanssittajien tanssitettavana.

Syksyn tullen kesälavat menivät kiinni ja alkoi treenikausi.. vaan nytpä on pakko myöntää, että tietty laiskuus hiipi elämään. Ehkäpä osin työpaineiden vuoksi, ehkä ihan vain muuten vain.. jopa pientä leipääntymistä havaitsin koko harrastukseeni nähden.. ikään kuin kyllästymistä? Tuli olo siitä, että lavalle säntääminen ei ollutkaan se "must" juttu.. vaan velvollisuus? Näinpä vähensinkin radikaalisti tanssikäyntejä. Syksyä leimasi suurimmaksi osaksi rauhoittuminen, tasaantuminen. Eikä se pahaa ainakaan ole tehnyt. Harrastuksissa on se hyvä puoli, että jokainen voi ja saa harrastaa haluamansa määrän.. kukaan ei pakota enempään ja jos ei huvita, ei ole pakko! Treeniparin puuttuminen myös hiljentää haluja leireilyyn ja kursseiluun.. Opetusryhmien tason kirjavuus kiusaa siinä määrin, ettei enää koe mielekkääksi osallistua kursseille oppimisen vuoksi.. ja toisaalta niillä kursseilla, joilla olisi tasoryhmiin jako opettavan henkilökunnan toimesta, on useimmiten paripakko. Jos ei ole paria, ei sinne kurssille pääse.. sopivan tasoisen parin löytäminen taas ei todellakaan ole aivan yksinkertaista.

Vaikka siis näitä tähtihetkiä olen tässä luetellut.. mahtuu siihen vuoteen myös hammasten kiristystä ja kyyneliä. Hammasta on saanut purra kiukuttelevan polven kanssa. Kesän Valasrannan leiriltä saakka rasituksesta ärsyyntyvä polvi ei tosiaan kannusta enempään tanssimiseen. Mokoma kiusaa minua edelleen, joten lääkärireissukin lienee edessä.. itsepäisenä en sinne saakka ole vielä kipuilujeni kanssa mennyt: Osin ehkä pelosta, että tohtorit kieltäisivät tanssimisen tyyten?! Nyt kuitenkin olen alkanut ajatella, että ehkä kumminkin on pakko.. vaiva ei tunnu hellittävän, joten voisi olla viisasta mennä nyt, kun sille kenties vielä on helppo jotain tehdä?

Aikaisemmin niin tärkeät tanssipalstat jäivät kevään jälkeen lähes kokonaan. Tanssinetin uudistus oli viimeisiä niittejä arkkuuni, vetäydyin keskustelupalstalta lähes kokonaan ja ajan kanssa se tanssipulinointikin jäi. Kesän jälkeen olen tuskin montaakaan sanaa virkannut kummallakaan foorumilla. Tietty sisäpiiriyden tunne, leimautuminen, rajoittuneisuus.. en vaan jaksa/jaksanut enempää pienen piirin karusellin pyöritystä. outoa miten suvaitsemattomiksi jotkut ihmiset heittäytyvät, kun heille edes näennäisesti jakaa vähän valtaa? Suurin osa kirjoittajista ja lukijoista varmasti on edelleen yhtä hyviä tyyppejä, kuin ennenkin.. mutta jonkin sortin kuppikunta siellä nyt valtaa koittaa kahmia.. ainakin sellaisen tunteen asiasta saa.

Kyynelkin on silmäkulmaani herahtanut jokusen kerran.. epäonnistumisia ja epäonnistuneita iltoja.. nekin Finkkutanssit, joissa sai seinäruusuna olla minun laillani varmaan toistasataa muutakin naista. Sääliksi kävi kyllä miehiäkin.. ei se varmasti ole helppoa hakea rivistä jotakuta, kun näkee riviin jäävän vielä hakematta kosolti mukavia tuttuja naisia, jotka kaikki toivovat pääsevänsä tanssimaan.Toisaalta kesällä koin yhdet elämäni hauskimmista tansseista Kapakanmäellä.. tuntui siltä kuin kaikki lempitanssittajani olisivat olleet paikalla ja hakeneet vuoron perään juuri minua. istumaan ei joutanut ja jokainen pari oli tanssilipun hinnan arvoinen.. Finkkutanssit nekin silloin ja silloinkin moni muu jäi seinäkukkaseksi. Hassua miten illat voivat niin vaihdella, sama artisti, samaa seutua ja aivan täysin erilaiset illat?! Että jos on ollut loistoiltoja, loistokavaljeereja, niin on niitä pettymyksiäkin mahtunut taas matkaan. Elämä ON ruusuilla tanssia, piikki pistää välillä kovasti, oka saattaa repäistä haavankin... silti tällaiset ikävät sattumukset ovat vain ryppyjä minun rakkaudessani tanssiin.

Tangoprinssikin jäi elämääni tulematta.. edelleen siis odotan ja silmäni auki pidän, vaikka olenkin "vain tanssimassa". Eipä vaan vastaan sattunut sopivaa.. Keskikesän aikaan eräs tanssiprinssi ohimennen onnistui vahingossa herättämään jotain.. mutta se siitä.. vain muutama suukko yöttömän yön hämärissä.. Ei niillä kauhean pitkälle mennä. Kolhun tuossa jupakassa sai pääsääntöisesti itsetuntoni, mutta myönnän, että pari kyyneltä taisi eräänä toisena kesäiltana tanssilavan hämärässä vierähtää. Onneksi kävi niin, kun hätä oli suurin, oli olkapääkin yllättävän lähellä.. kaipa naisen kyyneleet sulattavat sellaisenkin, josta muuten ei uskoisi? Yöttömissä öissä voi olla taikaa, mutta se taika haihtuu yhtä nopeaan kuin aamun kaste auringon lämmössä. Toisaalta jos kaipaa lohtua, sitä saattaa löytyä yllättävistä suunnista, kun vain osaa ja uskaltaa hakea. Siihen se romantiikka sitten siltä vuodelta loppuikin, taisin sen verran kuitenkin "ottaa nokkiini" että vetäydyin taas vaaksan syvemmälle sinkkunaisen elämääni.

Kaiken kaikkiaan tätä vuotta leimasi eräänlainen rauhoittuminen, tyyntyminen, tasaantuminen. Kynttilää ei voi polttaa loputtomiin kahdesta päästä, joten joskus on hyvä myös antaa itselleen aikaa. Tanssiminen on kumminkin edelleen se tärkein, rakkain harrastus joka elämässäni on ja toivon, että tänä alkavana vuonna pääsisin eroon polvivaivastani ja voisin tanssia enemmän kuin tanssin viimeksi kuluneena vuotena. Omaan tanssini toivon kehittyvän edelleen, tekniikkaa, hienosäätöä, variaatioita, muuntelua, monipuolisuutta. Juuri tanssin monimuotoisuus on se, mikä saa yhä uudelleen sen innostuksen kipinän syttymään! Oma tanssi ei koskaan tule valmiiksi, aina voit oppia jotain uutta! Tämän tasaantumiskauden jäljiltä kevään kurssitarjonta on synnyttänyt kutinaa jalkapohjiin ja treenien alkamista odottelen jo melkeinpä kärsinmättömänä. Jos siis teille muille joskus tulee tunne siitä, että ei aina jaksaisi, ottakaa se oma aikanne.. pieni tauko tekee terää ja jaksaa taas innostua opettelemaan uutta ja kehittämään vanhaa!

Kuten aikaisempinakin vuosina, haluan esittää kiitokseni teille rakkaille tanssiystävilleni. Nuorille, vanhoille, uusille, konkareille, pitkille, pätkille, lihaville ja laihoille.. kaikille tasapuolisesti. Nautitaan yhdessä tästä harrastuksesta, jatketaan tätä meidän arvokasta tanssikulttuuriamme, kehitetään sitä ja riemuitaan siitä, että saamme tanssia yhdessä vastaisuudessakin!

Kommentteja: